“Miksi äiti käy töissä, mutta iskä on kotona?”

“Miksi äiti käy töissä, mutta iskä on kotona?”

 

Lasten suusta kuulee totuuden – tai ainakin he esittävät kysymyksiä, jotka pysäyttävät miettimään elämää aivan uudella tavalla. Eilen kotonamme soi juuri tällainen kysymys, kun lapseni kääntyi äitinsä puoleen ja kysyi:

“Miksi sinä käyt töissä, mutta iskä saa olla kotona koko päivän?”

 

Pysähdyin kuulemaan vastausta, koska tiesin, että kysymyksen taustalla oli lapsen vilpitön ihmettely. Pienen maailmassa aikuiset ovat yleensä töissä, ja kodin arjen roolit voivat herättää kysymyksiä. Lapsi ei tietenkään vielä ymmärrä, mitä “työkyvyttömyyseläke” tarkoittaa tai miksi jotkut aikuiset eivät voi tehdä työtä samalla tavalla kuin toiset.

 

Äitinsä vastasi lempeästi, että iskä on kotona, koska hän hoitaa ”veikkaa”, eli perheemme nuorimmaista. Hän kertoi myös, että iskän kotona oleminen ei ole “lomailua” – iskä tekee kotitöitä, leikkii lasten kanssa, auttaa arjen pyörityksessä ja hoitaa tärkeintä työtään: perhettä.

 

Lapsi nyökkäsi mietteliäänä. Pieni otsa rypistyi, ja lopulta hän vastasi:

“Mutta ei se riitä!.”

 

Kavahduin. Lapsen sanat osuivat suoraan ytimeen. Vaikka en tällä hetkellä pysty työskentelemään perinteisessä mielessä, elämäni on kaikkea muuta kuin joutenoloa. Olen kiitollinen siitä, että voin olla kotona läsnä lasteni arjessa – nähdä ensimmäiset askeleet, kuulla ensimmäiset sanat ja olla mukana rakentamassa heidän maailmankuvaansa.

 

Kuitenkin kysymys sai minut myös pohtimaan yhteiskuntamme käsitystä työstä ja arvosta. Meillä on vahva kulttuurinen oletus siitä, että ihmisen arvo mitataan työssäkäynnillä. Kun on työkyvyttömyyseläkkeellä, invalidi tai sairas, törmää usein siihen, että tämä näkökulma kyseenalaistuu – jopa omassa mielessä. Mutta totuus on, että arvoani ihmisenä ei määritä se, pystynkö käymään palkkatöissä. Perheeni silmissä olen iskä, joka rakastaa, huolehtii ja on läsnä.

 

Samalla kysymys muistutti minua siitä, miten tärkeää on puhua lapsille avoimesti ja ikätasoisesti erilaisista elämäntilanteista. Kun lapsi kysyy, hän ei välttämättä tarvitse pitkää selitystä sairauksista tai työkyvyttömyydestä. Riittää, että vastaa rehellisesti ja luo ymmärrystä siitä, että jokaisen ihmisen elämä voi olla hieman erilainen.

 

Hyvänä esimerkkinä pidän aina vanhimman poikani vastausta, kun kerran kyyditsin häntä kouluun. Poikani kaveri näki ”liikuntarajoitteisen pysäköintiluvan” autoni tuulilasissa ja hän kysyi pojaltani: ”Onks sun iskä vammanen?”

Poikani ei edes miettinyt vastausta, vaan tokaisi kuin olisi vastannut mihin tahansa kysymykseen:

”Ei, sillä on vaan välillä vaikea puhua”

 

Vaikka en ehkä tällä hetkellä ole työelämässä, olen silti ylpeä roolistani kotona. Tämä aika on arvokasta – se opettaa paitsi lapsilleni myös minulle itselleni. Opin olemaan armollinen itselleni ja arvostamaan sitä, mitä minulla on.

 

Ehkä jonain päivänä, kun lapseni on vanhempi, voin kertoa hänelle enemmän siitä, miksi olen kotona ja mitä se on merkinnyt minulle. Mutta tänään riittää, että hän tietää yhden tärkeän asian: vaikka en käy töissä, rakastan perhettäni ja teen kaikkeni ollakseni hyvä isä.

 

Lapseni yksinkertainen mutta syvä kysymys oli jälleen yksi muistutus siitä, että vanhemmuus on jatkuvaa oppimista – ja joskus suurimmat opetukset tulevat pienimmiltä ihmisiltä.

 

-Vesa Kurikka

Yhden Tähden Invalidi